first impressions

Täällä ei paljoa voita tai sokeria säästellä. Ei huolehdita siitä, että kaikki mahdollinen pitää olla rasvatonta ja vähäkalorista, vaan keskitytään enemmän siihen, että ruoka on hyvää ja sitähän se onkin. Erikoisinta minulle on kuitenkin ollut se, että melkein aina leivän päälle laitetaan hilloa, hunajaa, nutellaa, tai muuta makeata. Itse siinä vieressä popsin leikkeleitä hymysuin. Omenahilloa löytyy monista aterioista lisukkeena, myös ravintoloissa ja tummaa leipää en ole vielä löytänyt, muutakun yhden virolaisen tuttavani laukusta. Pitää nyt siis toden teolla alkaa seuraamaan mitä syö, sillä en mielelläni tulisi takaisin Suomeen lihapullana!

Illallisen laittoon käytetään paljon aikaa ja vaivaa (täällä host-isäni tekee ruoan) ja isommalla porukalla kestää ruokailu useita tunteja, eikä kukaan ole hiljaa. Kaikki höpöttävät päällekkäin, eivätkä he näytä tuntevan sellaista käsitettä, että olisi töykeää puhua toisen päälle. Täällä on pakko katkaista toisen puhe, jotta saisi omia sanojaan joskus väliin. Vielä sen päälle että kaikki puhuvat kokoajan, puhuvat he älyttömän kovaan ääneen ja nopeasti, ihan kuin heillä olisi tietty aikaraja, kuinka kauan he saavat puhua, ja heidän pitää ahtaa siihen mahdollisimman paljon informaatiota. Yrittää siinä sitten hiljainen Pohjoismaalainen tyttö pysyä kärryillä...

Suomessa kun tien varsia koristaa havumetsät, eikä ensimmäistä puustoriviä pidemmälle näe, täällä maisemat ovat avoimia, täyttä peltoa ja ehkä joitain palstoja puita. Lehmiä näyttäisi olevan joka kolkassa, ja näiden mukana tulevat myös kärpäset. Vieraillessani eräissä talouksissa, huomaan hurjan määrän kärpäsiä ja sitten kuulen lehmien "MUU":n ja ymmärrän kerta toisensa jälkeen, että nyt ollaan maalla. Täällä ei järviäkään ole näkynyt. Ainoa vesielementti, jonka olen tähän mennessä nähnyt (jos suihkulähteitä sun muita ei lasketa), on se joki joka virtaa Houffalizen läpi.

Tänne tullessani ajattelin, että nyt pääsen vihdoin näkemään miten se kielenoppimis-prosessi oikein tapahtuu, kun sinut heitetään keskelle sellaista ympäristö, missä ei saa hetkeäkään rauhaa siitä kielestä. Vaikka minut onkin heitetty ranskankielen (tai oikeastaan Wallonian-ranskan) vesiputouksen alle ja olen kastunut läpimäräksi, en ymmärrä miten se oppiminen itsessään tapahtuu. Olen oppinut paljon, vaikka matkaa on vielä mentävänä huimasti! Täällä en tosiaan pysty pakoilemaan ranskankieltä kauaa. Koko host-perheeni puhuu vain ja ainoastaan ranskaa, radio soi koko ajan ja sekin tottakai ranskaksi, jos niitä englanninkielisiä hittibiisejä (kuten wake me up) ei lasketa, televisiota jos haluaa katsella, on sekin ranskaksi, kaikki lehdet ja jopa liikenneviitat ja mainokset ovat ranskaksi. Huhhuh! Omituisinta kyllä on se, että omat ajatuksenikin kulkevat ranskaksi välillä.

"Osaan soittaa pianoa!"

Olohuoneemme

Pyöräily on tässä kylässä iso juttu!

Kukkia, kukkia kaikkialla!

Butter and sugar seem to be in wide use here. We don’t make sure that everything has to be fat-free and low-calorie, but instead we focus more on the fact that the food is good, which it is. The most special thing for me, however, has been the fact that here they almost always put jam, honey, nutella, or something else sweet on their bread. I just eat my bread with ham and a smile. Apple jam is found in many dishes on the side, also in restaurants, and I have yet to find brown bread somewhere other than the bag of my new Estonian friend. Now I have to seriously start watching what I eat, because I’d rather not come back to Finland with a number of extra kilos!

Here they use a lot of time and effort in cooking supper (in my house my host-dad makes the food), and with a larger group dining takes several hours, and no one is silent. All of them babble on top of each other and they don’t seem to know anything about the concept that it would be rude to interrupt someone. Here you have to cut off the other's speech, in order to get your own words out sometimes. They don’t just talk all the time, they also speak incredibly loud and fast, just like they would have a certain time limit on how long they’re aloud to speak , and they have to cram as much information as possible in it . This quiet Nordic girl has a lot to keep up with…

In Finland, the roadsides are decorated with coniferous forests, and you can’t see beyond the first line of trees, but here there are the open landscapes, full of fields, and perhaps a few patches of trees. The cows seem to be in every corner, and those come with flies. When I visit some households, I notice a large amount of flies and then I hear the “MOO” of the cows and I understand time after time that we’re in the countryside now. Here I haven’t seen any lakes either. The only element of water, which I have seen so far (if fountains and such don’t count),  is a river that flows through Houffalize.

When I came here, I thought that I would finally get to see how the learning process of a language takes place, when you’re thrown into the middle of an environment where you can’t get a moment of peace away from that language. Although I’ve been thrown under a waterfall of French (or actually Wallonian-french) and I’ve gotten soaked, I don’t understand how the actual learning happens. I’ve learned a lot, although there is a longlong way to go! But here I truly cannot run away from the French language for long. My entire host-family speaks nothing but french; the radio is on all the time, that of course also in french, if you don’t count the hit songs that are in english (like wake me up); if you want to watch the tv, it’s also in french; all the newspapers and magazines and even road signs and ads are in french. Sigh. The weirdest thing is that sometimes even my own thoughts run in french.