L'ambiance des dernières semaines

Viimeiset kaksi viikkoa käynnissä, joista harmittavan suuri osa ajasta kuluu kokeiden tai niihin lukemisen parissa, mutta eihän sitä osaisi muutakaan tehdä, koska ne ihmiset joiden kanssa haluisi ottaa loppuajasta kaiken irti, ovat itsekin panostamassa koulukirjojen äärellä. Viimeiselle viikolle sitten heitetään kaikki ne parhaat hetket kaikkien kanssa ja varmasti siinä hetkessä se tunne ettei pitäisi vielä lähteä tulee kasvamaan entisestään.

Jännitys voimistuu päivä päivältä, mutta niin tekee myös pelko: ihan kuin lähtisi toista vaihtovuotta viettämään, mutta tällä kertaa ihan omaan kotimaahansa. Kaikkihan sitä minulle yrittävät sanoa, että kulttuurishokki syöksee kotipuolessakin päälle, mutta en minä heitä osaa kuunnella. Tykkään uskoa, että kotiinpäästyäni kaikki sujuu vähän paremmin ja helpommin. En malta odottaa sitä hetkeä kun vihdoin saavun Helsinki-Vantaan lentokentälle ja pääsen halaamaan rakkaita vanhempiani ja näkemään ne tutut naamat joita olen niin ikävöinyt. Mutta samalla se laittaa jo kyyneleen silmänurkkaan ajatellessani, että joudun jättämään taakse Belgian ystäväni, luokkalaiseni, tuttuni, kaikki ne jotka ovat niin paljon minua auttaneet matkallani.

Uskomatonta ajatella, että olen Belgiassa viettänyt 300 päivää ja jäljellä on enää vain 13. Ei sitä osaa yhtään konkretisoida, että kohta tulenkin jättämään taakse tämän elämän, jota olen rakentanut ympärilleni 300 päivän ajan ja palaan siihen ns. toiseen ja vanhaan elämääni, joka on samalla uusi. Siellä kotipuolessa kun on varmasti joitain muutoksia tapahtunut, mutta suurin muutos onkin varmasti minussa itsessäni, enkä tällä nyt tarkoita sitä että ajattelen nykyään kolmella eri kielellä, vaan enemmänkin sitä perspektiivin muutosta, joka siellä pääkopassa on tapahtunut.

Kävin jo vähän heittelemässä hyvästejä Houffalizelle, pikkukylälleni, jota tulen niin ikävöimään, vaikka niin usein turhauduinkin siihen kuinka kaikki tuntee kaikki ja tietää kaikkien menot tai siihen kuinka bussit kulkevat vain muutama kertaa päivässä tai siihen kuinka täällä ollaan keskellä ei mitään. Kylässä on kuitenkin omat viehätyksensä, niinkuin se kauneus joka puhkeaa täysillä kesäaikaan tai kuinka helppo on käydä host-tädillä käymässä kun on pienellä kävelylenkillä ja kuulla kaikki tuoreimmat juorut.

Pohdin usein, että mitä jos olisin ollut suuremmassa kaupungissa tai mitä jos olisin ollut vähän erilaisessa perheessä tai mitä jos...? Lopulta kuitenkin päädyn siihen, että vuoteni oli tarkoitus mennä näin. Minun oli tarkoitus päätyä pikku Houffalizeeni tälläisen host-veljen kanssa, päätyä tähän kouluun ja tähän luokkaan johon olen vuoden aikana oppinut luottamaan täysillä ja toki näiden ystävien kanssa jotka jo suunnittelevat skype-sessioita ja reissuja Suomeen... Toki luultavimmin se olen minä joka ilmestyn takaisin Belgiaan.

Ma chère classe: 5GT5 <3 vous êtes magnifiques!

The last two weeks have started of which a large part is spent with exams or studying for them, but you couldn't do it any other way since all the people you'd like to spend the rest of the time with are buried in their schoolbooks themselves. The last week is where we throw all the best moments and I'm sure that the feeling that I shouldn't leave yet will grow even more.

The excitement grows day by day, but so does the fear: it's as if I'd be going to spend yet another exchange year, but this time in my home country. Everyone's trying to tell me that "culture shock" will attack me back home, but I'm not able to listen to them. I like to believe that once home, everything will be a little better and easier. I can't wait for the moment when I arrive at the Helsinki-Vantaa airport and get to hug my beloved parents and to see all those familiar faces that I've been missing so much. But at the same time, a tear appears in my eye while thinking that I have to leave my Belgian friends, my classmates, all the people I know and who have helped me so much during my stay.

It's unbelievable to think that I've spent 300 days in Belgium and I've only got 13 left. It's hard to understand that I'll soon be leaving this life behind that I've been building up around me for 300 days and that I'll go back to my "other" and old life that is new at the same time. I'm sure that some things have changed back home, but the biggest change is surely inside myself. I'm not talking about the fact that I now think in three different languages, but the change in perspective that has happened in that head of mine.

I already went to say some goodbyes to Houffalize, my little town that I'll miss so much although I got frustrated so often about the fact that everyone knows everybody and their business or that the buses pass only a few times a day or how it feels like I'm in the middle of nowhere. The town does have a charm of its own like the beauty that flourishes especially in the summer or how easy it is to stop by my host-aunts house while on a little walk and hear all the newest gossip.

I often wonder what if I'd have been in a larger city or what if I'd have been in a different family or what if...? In the end, I end up with the thought that my year was supposed to go like this. I was meant to end up in my little Houffalize with a host-brother like this one, in this school, in this class that I've learned to trust to the fullest during this year and of course with these friends that are already planning skype-sessions and trips to Finland... Most probably it's me who'll turn up in Belgium instead.

Miksi lähteä ranskankieliseen Belgiaan vaihtoon?

Siinä kysymys mihin kaikki belgialaiset haluavat minulta vastauksen ja ehkä se on ihan hyvä selittää vähän muullekin kansalle.

Jos totta puhutaan, ei Belgia minullekaan tullut heti mieleen kun vaihtoehtoja pohdin, vaan olin aika varma lähteväni Ranskaan tai jopa Sveitsiin, mutta Belgian lisäsin listaan hetken mielijohteesta ja sinnehän matkani johtikin. Siinä vaiheessa en tiennyt mitään Belgiasta, paitsi sen verran olin ottanut selvää, että yhdellä alueella puhutaan ranskaa ja toisella taas "flaamia". Se oli kuitenkin mahtavaa tulla sellaiseen maahan, josta ei ollut oikein mitään stereotypioita, mitään mietteitä, se oli kuin puhdas paperi, jota pääsee täyttämään. Ja täyteen se on tässä vuoden aikana tullutkin ja siitä tulin antamaan pienen kurkistuksen.

Belgiasta pitää tietää sen verran, että historiaa sillä on paljon, joka on vahvasti vaikuttanut siihen mitä se on tänäpäivänä: melkein kuin kaksi maata yhden sisällä. Kun matkustaa toiselle puolelle valtiota, tuntuu ihan kuin olisi astunut toiseen maahan, sillä kulttuuri, kieli, tavat ja ideologia muuttuu kokonaan. Ainoa asia mistä tietää olevansa edelleen Belgiassa on se, että ihmiset istuskelevat nauttimassa olutta ja/tai ranskalaisia majoneesilla.

Ruoka onkin sellainen asia, joka näyttää Belgiaa yhdistävän. Löytyy belgialaisia perunoita (ehkä tunnettu paremmin kuitenkin ranskalaisina...miksiköhän), suklaata, vohveleita, olutta, sekä simpukoita. Tuleville vaihtareille siis varoitus: turha luulla, että Belgiaan voi tulla laihtumaan!

Belgia on pieni maa, usein vähän huomaamaton, ajatellaan sen ehkä olleen vain kynnysmattona maailmansodille, mutta se on sitäkin rikkaampi kulturellisesti ja he ottavatkin helposti vastaan muun kulttuurin omaavia. Kaiken lisäksi, se on keskellä Eurooppaa, joten matkustusmahdollisuudet ovat käden ulottuvilla. Ylittämällä rajan pääsee Ranskaan, Luxembourgiin, Saksaan tai Hollantiin ja nopeastihan sitä hyppää vieläkin pidemmälle. Belgian sisälläkin löytyy kyllä upeita kaupunkeja, eivätkä ne ole kaukana, sillä Belgia päästä päähän on maksimissaan 280km!

Mutta se mikä on ranskalaisen Belgian keskellä on kuitenkin ne ihmiset. Ehkä heillä on usein taipumus sekavoittaa asioita kun tullaan organisoimiseen (ja varsinkin politiikkaan!) ja heihin voi olla vaikea saada syvää yhteyttä, mutta kun kunnolla pääsee niiden ihmisten keskuuteen ja heidän kulttuuriin sisälle, niin ei niistä enää irti päästäisi millään! He osaavat nauraa ja nauttia elämästä täysillä!

Why go to french-speaking Belgium as an exchange student? That's a question that all the belgians want me to answer and maybe it would be good to explain that to the rest of the world too.

To be honest, Belgium wasn't the first country that came to my mind when I was weighing all the options, instead I was pretty sure that I'd go to France or even Switzerland, but I added Belgium to the list impulsively and that's where my path took me in the end. At that moment, I didn't really know anything about Belgium, except that in one area they speak French and in the other, "Flemish". However, I find it amazing to come to a country of which you have no stereotypes, no thoughts, it was like a clean piece of paper that you get to fill up. And full it has become during this year and now I'm here to let you have a peek.

What you have to know about Belgium is that there's a lot of history behind what the country is today: almost like two countries in one. When you travel to the other side of the state, you feel as if you've stepped into a different country, because the culture, the language, the customs, and the ideologies change completely. The only way you know you're still in Belgium is seeing the people sitting around with their beers and/or fries with mayonnaise.

Actually, food is one of the things that really seem to unite Belgium. You can find belgian fries (although more commonly known as french fries...who knows why), chocolate, waffels, beer, and mussels. Warning for future exchange students: you can forget coming to Belgium to lose weight!

Belgium is a small country, often a little unnoticeable as we may find it as just a doormat for the World Wars, but it's all the richer culturally and they welcome warmly those who have another culture. To top it all off, it's right in the middle of Europe so the travelling opportunities are right within reach. By crossing the borders, you can get to France, Luxembourg, Germany or Netherlands and you're quickly even farther. In Belgium itself you can find gorgeous cities and they're not that far away, since the distance from one end of the country to the other is max 280km!

But the most important thing in French-speaking Belgium is the people. Maybe they sometimes have the tendancy to complicate things when it comes to organisation (and especially politics!) and it may be hard to get a deeper connection with them, but when you truly find yourself among these people and their culture you no longer want to let them go at all! They know how to laugh and enjoy life to the fullest!

RUBAN BLEU!

Vuoden suurin tapahtuma koulussa: Le Ruban Bleu. Suomeksi tuo käännettäisiin "Sininen Nauha". Mikä ihmeen sininen nauha?

Perusideana siis on "poète":ien (eli tavallaan lukion toisen luokan oppilaiden, joihin minäkin kuulun) ja "rhéto":jen (eli ns. abien) välinen turnaus, jossa otetaan toisistaan mittaa koripallossa, baseballissa, sekä jalkapallossa. Päivä huipentuu Rhétojen järjestämään tilaisuuteen jossa pääaiheena "remise du flambeau" eli toisin sanoen, soihdun laittaminen eteenpäin, rhétoilta poèteille. Sininen sen takia, että rhétojen väri on sininen, kun taas poètien on punainen. Mutta ruban bleu on kuitenkin niin paljon enemmän kuin kaikki tuo.

Miten sitä kuvailisi? Kuurouttavaa huutamista, laulamista, pillien, torvien, rumpujen raikumista, punaista ja sinistä silmänkantamattomiin, yli katon nousevaa tunnelmaa joka alkaa jo kahdeksalta aamulla ja jatkuu aina kolmeen asti seuraavana aamuna. Matseja kannustetaan enemmän kuin täysillä jokaikinen sekunti, cheerleaderit mukana nostamassa tunnelmaa heti jos se vähänkään meinaa hiipua. Iltainen spektaakkeli taas naurattaa, hämmästyttää, järkyttää ja tietenkin itkettää, sillä siinä puhutaan siitä kuinka tänä vuonna loppuu rhétojen matka yhdessä, tässä koulussa. Itsellänihän on useitakin ystäviä rhétolla ja tietenkin minun matkanikin loppuu tämän kouluvuoden päätyttyä... Ilta kuitenkin jatkui sen jälkeen private-bileillä, jossa siis vain meidän koulun poètit ja rhétot.

Joka tapauksessa, Ruban Bleu on jotain sellaista mitä pitää ihan itse kokea, jotta ymmärtää sen täysillä. Minullehan oltiin puhuttu tästä tapahtumasta heti ekoista päivistä lähtien ja minulle näytettiin videokoosteita jne, mutta ei se ole koskaan sama juttu. En ihan tuota kuitenkaan osannut odottaa, mutta iloisesti yllätyin! Oli kyllä aivan uskomaton päivä!! Tässä vähän kuvamateriaalia, joka ei kyllä ole minun ottamaani, sillä itse keskityin liikaa itse tunnelmaan.

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

The biggest event in school: Le Ruban Bleu. In English that would be translated as "The Blue Ribbon". What blue ribbon?

The basic idea is a tournament between the poètes (kind of like juniors of high school, of whom I am part of too) and the rhétos (seniors), where we play games of basketball, baseball and football. The day is finished off with a show organized by the Rhétos, where the main idea is the "remise du flambeau" so in other words, the passing on of the torch, from the rhétos to the poètes. Blue because the colour of the Rhétos is blue, while that of the Poètes is red. But in the end, the ruban bleu is so much more than that.

How should I describe it? Deafening screaming, singing, blaring of whistles, horns, drums and whatnot, red and blue as far as you can see and the atmosphere that rises way above the ceiling starting already from 8 in the morning and continuing until 3 on the next morning. The matches are supported more than you'd think every single second and the cheerleaders are there to lift the atmosphere back up whenever it's even on the verge of dying down. The show in the evening on the other hand makes you laugh, amazes, shocks, and of course makes you cry, since they talk about how at the end of this year the long trip of the rhétos together in this school is coming to an end. Personally I've got a bunch of friends on rhéto and of course my own little trip will end soon. However, the night continued after that with a little private party for our school's rhétos and poètes only.

Anyway, the Ruban Bleu is something everyone has to experience for himself to understand it fully. Everyone had been talking about it to me ever since I came here and they even showed me videos etc, but it's never really the same thing. I didn't really expect that, but I was so positively surprised! It was such an amazing day!! Here's some photos, which I didn't take myself since I was too concentrated on the general feeling.

Näyttävä sisääntulo

Päivä aloitetaan siis molempien joukkueiden sisääntulolla, joka oli paljon äänekkäämpi kuin luulin! Ideana kun siis on tehdä niin paljon ääntä kun vain mahdollista. Meidän poètien teemana supersankarit! Siksi viittoja sekä meidän supersankari-logo löytyy.

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

The day is started with the entry of both teams, which was a lot more noisier than I thought it would be! The point is to make as much noise as possible. Our, the poètes' theme was superheroes! That is why you can see capes and our superhero logo.

Ensimmäinen matsi on koripallo!

Ja kannustusjoukot takana!

Ensimmäisenä matsina siis koripallo, joka alkoi tiukasti, mutta lopussa meidän ote katosi ja häviö tuli. Jokaisella tauolla pom-pom-tytöt tulivat nostattamaan tunnelmaa, vaikka se olikin jo katossa.

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

The first match is basketball, which started out intensely, but in the end, we lost our touch and in came the first loss. During every break, the pom-pom-girls came up to boost the atmosphere, even though it was already at its max.

Mun tytöt! <3

Seuraava punainen kisakatsomo

Baseball!

Vähän väliaika tanssahteluja

Toinen laji vuorossa onkin baseball, jossa rhétot vei murskavoiton... Tässä oltiin hävitty siis jo koko Ruban Bleu, vaikka futismatsi vielä oli odottamassa, mutta ei se tanssiminen, laulaminen ja huutaminen siihen loppunut!

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

The next sport was baseball, where the rhétos simply just smashed us... At this point we had already lost the entire Ruban Bleu, although the football match was still to come, but that didn't stop the dancing, singing and shouting!

Tälläinen kokonaisuus

Rhétot juhlivat jo voittoansa

Futisjoukkueet sekä kisakatsomo

Viimeisenä siis jalkapallo ja vaikka meillä olikin superjoukkue, meni tämäkin rhétojen voitoksi. Noh, ei se mitään! Juhlat sen kuin jatkuvat!

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

Lastly football and although we had a superteam, the victory ended up going to the rhétos again. Well, it doesn't matter! The show must go on!

Rhétojen spektaakkelissa vaikka minkälaisia huimia esityksiä

Meidän koulun opettajien esittämistä

Soihtu annetaan vuoden rhétolta, vuoden poètelle

Merci aux Rhétos!

Sitten seurasi rhétojen näytös, joka oli huikea. Siihen sisältyy poètien, opettajien ja muun koulun henkilökunnan nöyryytys kaikin mahdollisin tavoin sekä tanssi- ja lauluesityksiä, jotka kaikki on koottu yhteen rhétojen teeman mukaan: Rhétos on the moon. Kaikki tekivät uskomattoman hienon homman ja oli ihana nähdä ystäviäni lavalla esiintymässä. Harmi vain, että se loppui niin monen kyyneliin.

*     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *     *

Then followed the show of the rhétos, which was awesome. It includes the humiliation of the poètes, the teachers and the rest of the school staff in all the possible ways as well as dancing and singing performances, which were all put together according to the rhétos' theme: Rhétos on the moon. Everyone did an amazing job and it was great to see some of my friends up there performing. Sadly it ended in tears for so many people.

Printemps à Anvers

Aurinko lämmittelee poskia, ulkona tarkenee kulkea ilman takkia, nurmikot vihertyvät, kaikki herää eloon, minä mukaanlukien. Talvisaikaan kun Houffalizen katuja kulki, kylä tuntui autiolta, jos satunnaisen auton huristeluja ei ottanut lukuun, mutta lämmön kerääntyessä kerääntyvät myös ihmiset. He raaskivat jäädä kadun varrelle rupattelemaan niitä näitä, kun kylmyys ei ajakaan heitä takaisin takan ääreen.

Lähiaikoina tullut tehtyä vähän kaikkea: oltu Antoinen lempparifutisjoukkueen futismatsissa, käyty Arlonissa juhlimassa virolaisen Lauran synttäreitä, menestytty taas kerran koeviikolla, mutta suututtu englanninopettajan arvosteluista, pidetty hauskaa kaveriporukalla suunnitellen jo miten tehdään kun menen takaisin Suomeen, vietetty uskomaton viikonloppu Antwerpenissä (tai Anversissa) Antoinen kanssa, mikä aloitti kahden viikon loman.

P.S. Nykyään google kääntäjää tulee käytettyä suomenkielisten sanojen etsimiseen ranskasta, kun oma äidinkieli (sekä englanti) takkuilee... Joten anteeksi kamalasta suomenkielen käytöstäni.

The sun is warming my cheeks, it's warm enough to stay outside without a coat, the grass is getting greener, everything is coming alive, including myself. In winter time when you walked through the streets of Houffalize, the town seemed deserted if you don't count the occasional cars passing, but as the warmth gathers, so do the people. They bear to stay on the street to chat about this and that when the cold doesn't drive them back in front of the fireplace.

Lately I've been doing a bit of everything: I've been to Antoine's favourite football teams,s match, been to Arlon to celebrate the estonian Laura's birthday, succeeded once again on exam week, but gotten mad for the english teacher's evaluations, had a bunch of fun with friends while planning already how things are going to go once I return to Finland, spent an amazing weekend in Antwerpen (or Anvers) with Antoine, which started a two week vacation.

P.S. Nowadays I use google translate more to search Finnish words from French when my own mother tongue (and English) seem to not work anymore... So sorry for the horrible English.

Il me reste 100 jours de bonheur

Herätys siihen, että ikkunasta kajastaa päivänvaloa

Talojen savupiiput, joiden tuprutus vähenee vähenemistään

Mummelit jotka istuttavat kukkia pihoillensa

Pitkät keskustelut ranskaksi ihmisten kanssa, joiden kanssa ei yleensä juttele

Onnistunut ranskan suullinen koe

Ja luokkalaisten siitä antama positiivinen palaute

Halaukset, sillä ne ovat täällä harvinaista herkkua

Lentolippujen varaaminen jollekin tärkeälle

Odotus koeviikkojen jälkeisestä matkasta toiselle puolelle Belgiaa

Vaaleanpunainen taivas

Pitkät kävelyt aurinkoisina päivinä

Jäätelön maiskutteleminen puistossa koulukavereiden kanssa

Laulaminen ja tanssiminen jotka laittavat aina hyvälle tuulelle

Tuntemattomille höpöttely ilman että he edes huomaavat, että olen ulkomaalainen

... mikä tekee sinut onnelliseksi?

Waking up to daylight pushing in through the window

The chimneys, which exert less and less smoke

Old women who plant flowers into their yards

Long conversations in French with people you don't usually talk to

A succesful French oral exam

And the positive feedback I got for it from my classmates

Hugs, because here they are quite rare

Booking plane tickets for someone special

The wait for the trip to the other side of Belgium after the exams

A pink sky

Long walks on sunny days

Eating icecream in a park with schoolmates

Singing and dancing that always put you in a good mood

Speaking to strangers without them noticing that I'm a foreigner

... what makes you happy?

Carnaval + Paris

Yli 200 päivää eletty jo tässä talossa. Kyllä, lasken edelleenkin päiviä. Ehkä osittain sen takia, että odotan sitä hetkeä kun pääsen kotiin, pääsen sinne minne kuulun, missä minun ei tarvitse pelätä ketään eikä mitään, missä kaikki on hyvin ottamatta huomioon niitä arjen pieniä kolhuja, jotka kaiken tämän jälkeen tuntuvat niin mitättömiltä. Ehkä lasken niitä myös sen takia, että pelkään sitä hetkeä, kun joudun kiipeämään sinne bussiin (niin, oletettavasti en mene Berliinin lähettyvillä olevaan YFU:n loppuseminaariin lentokoneella), jättäen itkuiset hyvästit niille, jotka edes yrittivät auttaa minua vuoteni aikana.

Loma haluaisi jo loppua, mutta minä en haluaisi sitä jättää. Täällä tämä loma oli viikon mittainen "karnevaali-loma", jossa jätetään hyvästit talvelle ja toivotetaan kevät tervetulleeksi. Ah! Tätä olenkin niin odottanut. Kolme päivää juhlittiin lähikaupungissani kaikkine pukeutumisineen, musiikkeineen, kulkueineen... Sitten viideksi päiväksi kaikkien muiden meidän vaihtareiden kanssa Pariisiin, romanttiseen kaupunkiin johon rakastun yhä enemmän joka kerta kun siellä käyn.

Tästä siis vähän kuvamateriaalia. Ne saavat luvan kertoa tarinaa puolestani.

carnaval <3

kiinalaista ruokaa syömässä

kulkuetta :)

kulkueessa mukana kaikenlaista porukkaa

väriä jokaiseen asuun kun konfettia heitellään päälle

monet käyttivät belgian värejä esityksissään

YFU<3

Pariisissa viinihän on halvempaa kuin limpparit...

Operassa ecuadorilainen Sofia ja suomalainen Iiris

Pariisista vähän panoramakuvaa

Huomaa, että Ranskassa ollaan

Autotiellä pyörälevät ilman kypärää...keskellä Pariisin liikennettä

Naapurimaiden rakkautta <3

I've already lived over 200 days in this house. Yes, I'm still counting days. Maybe partly because I'm waiting for the moment when I get back home, get back to where I belong, where I don't have to be afraid of anything or anyone, where everything goes well except for the little setbacks of everyday life, which seem so small after all this. Maybe I'm counting the days also because I'm afraid of the moment when I get onto that bus (yeah, supposedly I won't be flying to the YFU's final seminar held near Berlin), leaving teary goodbyes to all those who at least tried to help me during my year.

Our vacation would already want to end, but I don't want to let it go. Here the vacation was one week of "carnaval holidays", where we say goodbye to winter and welcome spring. Ah! This is exactly what I've been waiting for. We celebrated for three days in a city nearby with all the costumes, the music, the parade... Then we took off for five days with all our other exchange students to Paris, the romantic city that I keep falling more and more in love with every time I go there.

That's where all the photos are from. I'll let them tell my story for me.