En kuitenkaan tunne ketään, joka purkaisi kaikki pahimmat turhautumisen tai ikävän hetkensä blogiinsa tai facebookiin, vaikka jokaisella on tälläisiä hetkiä. Joillain on niitä vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän. Kaikki haluavat näyttää niitä parhaita hetkiään ja samalla kiinnittää itsekin huomiota niihin positiivisiin kokemuksiin, joita matkallaan kerää, vaikka tietää kuitenkin ettei siinä näyttäydy koko vaihtarielämys.
Totuushan on se, että vaihto-oppilaana oleminen ei ole aina helppoa. Oliko yllätys? Mutta itse ainakin olen niin kiitollinen jokaisesta elämyksestä, joka on tullut vastaan oli se kuinka kamala ja koetteleva tahansa. Juuri niiden vaikeuksien kautta sitä oppii. Kuinka monia tunteja olenkaan tämän puolen vuoden aikana käyttänyt itkien, turhautuen kaikkeen ympärilläni, ollen täysin kadoksissa, miettien miten ihmeessä jouduin tämmöiseen tilanteeseen. Mutta paras tunne onkin se, joka tulee sen jälkeen kun on kiivennyt ylös sieltä kuopasta, kun huomaa osanneensa tehdä sen ihan itse. Kun aurinko näyttäytyy taas elämään kaiken sen pimeyden jälkeen.
Viime viikon perjantaina tuli suuri merkkipaalu elämässäni, nimittäin täysi-ikäisyys. Samana päivänä, minulle tuli täyteen viisi kuukautta Belgiassa. Se meinaa sitä, että seikkailuni lähenee puoliväliään. Se on hyvä hetki vilkaista vähän vasemmalle ja oikealle, tai siis taaksepäin, sitä matkaa minkä on jo tehnyt, ja eteenpäin, sitä matkaa minkä haluaa vielä tehdä.
Kun katson taakseni, ymmärrän mitä täysi-ikäisyys minulle merkitsee. Sehän niin usein liitetään aikuisuuteen, joka taas meinaa kasvamista ja kehittymistä, joka on juuri sitä mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt niin huimasti. Tuntuu kuin olisin kiivennyt Mt. Everestille ja ihan yksin. Ei tarvitse enää roikkua äidissä ja iskässä kiinni päästäkseen kaikesta yli, vaan nyt sitä osaa kävellä jo ihan omin jaloin. En kuitenkaan ole vielä ihan huipulla, eikä se ole vielä tarkoituskaan. Kaikki aikanaan, mennään päivä kerrallaan.
The world of exchange students that you can see in social media is like a bed of roses, the kind of life, where nothing is wrong. Everyone has the perfect host-family, a bunch of super-close friends, and everything seems to have happened just like that! It's silly to think that that's the whole truth, yet many people, including myself, make that mistake. And on top of that, I compare my situation to theirs thinking how they've got it so easy, while I'm in such a complicated situation. At the same time another exchange student is reading my blog and is thinking the same thing for their part.
Anyway, I don't know anyone who would take out all their worst feelings of frustration and longing onto their blog or on facebook, although everyone has those moments sometimes. Some people have a little more of those, others a little less. Everyone wants to show the others their best moments while also concentrating on the positive experiences of their trip themselves, although they know that it's not all of the exchange experience.
The truth is, being an exchange student isn't easy. Surprising? But at least I'm extremely thankful for every experience that has come along, no matter how horrible and demanding, because it's exactly through those difficulties that you learn. How many hours during these six months have I used crying, getting frustrated with everything around me, being completely lost, thinking how in the world did I end up in this kind of situation. But the best feeling comes when you climb out of that pit, when you notice that you managed it on your own. When the sun starts shining again in your life after all that darkness.
On Friday last week, a huge milestone came along in my life, that is to say, legal adulthood. On the same day, a total of five months in Belgium filled up. That means that this adventure is reaching its midpoint. It's a good time to look around a little, or backwards to the long way I've already come and forwards to the journey I still want to do.
When I look back, I understand what this legal adulthood means to me. As the word implies, it is so often associated with adulthood which then again means growing up and development, which is exactly what I've been doing for the past half a year. It feels like I've climbed up on Mt. Everest and all on my own. I don't have to hang on to my parents anymore to get over everything, but now I can walk on my own two feet. However, I'm not quite on the top yet and that's not the purpose. All in good time, living day by day.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti