100 jours

Aika kuluu. Monet on mulle vitsaillu et onks tääl niin tylsää et mä vaan lasken päiviä koko ajan. Eihän se näin tietenkään ole. Tosi useasti ihan unohdan ajan kulun ja oikeesti vain ihmettelen miten tämä kaikki on mennyt niin nopeasti. Parin viikon päästä koittaa minun ensimmäinen belgialainen koeviikko ja sitten pian onkin jo joulu.

Talvikin tosiaan tekee tuloaan. Kuljin pitkään ohuessa takissani ja jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että alkaa olla vähän vilpoista. Sitten yhtäkkiä ihan puskista ensimmäiset kymmenen senttiä lunta ilmestyivät (ne kyllä sulivat heti pois). Olen vain koko ajan elänyt enemmän alkusyksyssä, sillä täällä päivät kestävät yhteensä melkein kaksi tuntia pidempään kuin samaan aikaan Suomessa. Edelleen kun olen matkalla kouluun, on ulkona valoista ja pimenee vasta sitten kun olen koulusta jo päässyt kotiin. Tälläinen määrä valoa ei vain kuulu marraskuun loppuun, enkä ollut ehtinyt vielä toivoa lunta piristämään ja valaisemaan päiviäni.

Viikonloppuna nappasin mukaani kaksi virolaista ja suuntasin Namuriin ostamaan sen talvitakin vihdoin. Muita vaihtareita ei olekaan tullut nähtyä vähään aikaan (jos koulussani käyvää meksikolaista ystävääni ei lasketa), joten oli ihana taas olla sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa pääset olemaan täysin oma itsesi ja joiden kanssa jaat omanlaisen yhteyden.

Puhuimme en-tiedä-mitä kieltä, sillä se oli erikoinen sekoitus englantia, ranskaa, viroa ja suomea, sillä kukaan meistä ei osaa enää puhua kunnolla jotain kieltä, vaan aina tarvitsee vähintään pari muuta kieltä täydentämään. Toivon, että englannin- ja suomenkielentaitojeni huonontumista ei täällä blogissa huomaa... Nyt on sellainen vaihe menossa, kun en puhu superhyvää ranskaa ja samalla muut kielet katoavat päästä pikkuhiljaa, joten ei ole yhtäkään kieltä, jota pystyisi puhumaan vaivatta.

Talvitakkia ostaessa tuli vielä enemmän esille vaihtareiden yleinen vaiva: vaihtarikilot. Pakko sanoa, että onneksi olin vaihtareiden kanssa ostoksilla, koska pääsimme vapaasti nauramaan pois ne ärsytykset siitä, että pitää myöntää, että isompi koko sopii paremmin tai, että paikallisen YFU:n pelotteluista huolimatta (kertoivat meille alussa, että täältä lähtiessään vaihtarit ovat keskimäärin keränneet 10 kiloa lisää per vaihtari), on sitä massaa tullut lisää. Höh.

Koulussa tehtiin filmausprojektia

Maisema ei kauan aikaa sitten

Ja eräs aamu se muuttui tälläiseksi

Vaihtarit tekemässä mitä vaihtarit tekevät parhaiten: syömässä

Kylässäni oli St. Catherinen tori

Time flies. Many people have jokingly asked me whether it's so boring here that I'm just counting the days. Of course it's not like that. Often I just tend to forget that time goes by and I keep thinking how all this has gone so fast. In a few weeks, I'll have my first Belgian exam week and then it's pretty much Christmas.

Winter is making its way as well. I wandered in my thin coat for quite a while and at some point I got the feeling that it started to get a little chilly. Then out of the blue, the first ten cm of snow appeared (and melted right away). All this time I've just been living more in the beginning of autumn, because here the days last almost two hours longer than the days in Finland at the same time. Still when I'm making my way to school, there's already daylight and it gets dark only after I'm already back home from school. This amount of light just doesn't belong to the end of November, and I hadn't had the chance to wish for snow to brighten up my days.

On the weekend, I grabbed two Estonians with me to Namur to finally buy myself a winter coat. I haven't seen the other exchange students for a while (if you don't count my Mexican friend who goes to the same school), so it was awesome to once again be with people who you can fully be yourself with and with who you share a special type of connection.

We were speaking a language of I-don't-know-what, because it was a weird mixture of English, French, Estonian, and Finnish, because not one of us knew how to properly speak just one language and we always needed at least a few other languages to fill in the blanks. I hope that you can't notice in this blog how bad my English and Finnish have gotten... Now I'm going through a phase when I don't speak French really well and at the same time, all my other languages are slowly disappearing from my head, so I don't have a single language I could really speak with ease.

While buying my winter coat, a common problem of exchange students became even more evident: exchange weight. I have to say that luckily I was shopping with other exchange students, because we got to laugh away all the feeling of annoyance that you have to admit that a larger size fits better or that in spite of the warnings of the local YFU (they told us in the beginning that when leaving from here, exchange students have gained 10 kilos per person on average), more weight has been put on. Damn.

Trois Mois

Kolme kuukautta olen nyt Belgiassa viettänyt. Kolme kuukautta on aina ollut se "maaginen luku" jota kaikki heittelevät vaihtareille. "Menee kolme kuukautta, että oppii kieltä" "Menee kolme kuukautta, että tuntee olonsa kotoisammaksi host-perheessä" "Menee kolme kuukautta, että löytää kavereita" tai mitä lie vastaavaa. Eihän se tietenkään tarkkaa ole, mutta ideana on varmaankin sanoa, että kaikki ei tapahdu silmänräpäyksessä. Näin kolmen kuukauden jälkeen, voin sanoa, että osaan kieltä (jotenkuten), että tunnen oloni kotoisammaksi host-perheeni luona, että minulla on kavereita. Kaikki on kehittynyt pikkuhiljaa ja jokaisen vaihtarin tarina on kuitenkin erilainen.

Torstai aamuna oli aikainen herätys sillä matkasimme luokkani kanssa bussilla Brysseliin päiväksi. Luokathan täällä ovat yhtä kiinteitä kuin Suomen yläasteilla, eli suurimmaksi osaks ollaan kaikki tunnit samojen ihmisten kanssa, mutta valinnaisaineiden kohdalla voi olla vähän sekoitetut ryhmät. Joten luokkaretkikin oli vain ja ainoastaan meidän luokallemme. Kävimme Palais de Justice:ssa katsomassa miten laki toimii, sekä RTBF:n studioissa (joka on vähän niin kuin paikallinen YLE) seuraamassa tv- ja radio-ohjelmien tekoa. Kaikin puolin mukava päivä ja pääsi vähän irtautumaan arjesta.

Meiän luokka<3

I've spent three months in Belgium now. Three months has always been that "magical number" that everyone throws around to exchange students. "It takes three months to learn the language" "It takes three months to feel more at home in your host-family" "It takes three months to find friends" or something along those lines. Of course it's not exact, but I guess the point is to say that not everything happens in a blink of an eye. So now, after three months, I can say that I do speak the language (kind of), I do feel more at home with my host-family, and I do have friends. Everything has developed slowly but surely and each exchange student's story is different.

On Thursday morning I had to wake up early, because we took a trip to Brussels with my class for a day. Here, classes are close in the same way as in lower secondary in Finland, meaning you spend pretty much all your classes with the same people, but with the optional subjects, the groups may be a little mixed. Thus this class trip was only for our class. We visited the Palais de Justice to see how the law works as well as the studios of RTBF (kind of like the local YLE) to watch the making of tv and radio programs. All in all a wonderful day and I got to break away from everyday life.

Progress!

Nyt on se aika, kun puut vaihtavat väriään eläväisen vihreästä keltaiseen, punaiseen, violettiin, ruskeaan, ihan kuin etsien sitä sopivaa asua, millä ottaa vastaan talven pimeys ja pakkaset. Lopulta ne kuitenkin luovuttavat ja pudottavat lehtensä kokonaan, ottaen talven vastaan raakana, ilman minkäänlaista maskia.

Kukat, jotka koristivat tätä kylää tänne saapuessani, ovat nyt kuihtuneet ja viety pois. Jotkut muutamat saattavat vielä pinnistellä ihmisten ikkunalaudoilla, mutta pakkasen myötä nekin tulevat kaikkoamaan. Talojen savupiiput alkavat tupruta nyt jopa päivisin, kun perheet yrittävät pysyä läpiminä takkatulen avulla, ja pimeyden pidetessä, talojen sisäinen lämpö ja valo tuntuu hehkuvan enemmän kuin aikaisemmin.

Joku harvinaisen älykäs nainen (äitini) huomautti, että ensimmäinen kvartaali alkaa olla takana. Joten missäs sitä nyt seisotaan? Noh, kiinni arkielämässä. Toinen älykäs nainen (Ronja) sanoi erittäin osuvasti, että arkeahan sitä täälläkin eletään, se nyt on vain Belgian arkea. Aamuisin herätään, mennään kouluun, koulun jälkeen tehdään jotain kunnes syödään ja mennään nukkumaan ja sitten onkin taas uusi päivä (paitsi nyt kun olen lomalla).

Ranskankieli sujuu jokseenkin ja kehittyy kehittymistään koko ajan. Välillä sitä ei itse meinaa huomata, mutta sitten joku ihan puun takaa kehuu kehittymistäni ja sitten taas ymmärtää, että kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee. Onhan niitä hetkiä edelleenkin kun turhautuu siihen änkyttämiseen, siihen kiertoreittien etsimiseen, siihen, ettei kaikki suju niin helposti kuin toivoisi, mutta kuten äitini on vuosien aikana minulle opettanut - no pain, no gain. Joskus ärsyttää kun vahingossa tulee sanottua joku juttu väärin, kun olisi tiennyt miten se oikein pitäisi sanoa, mutta arvaa vaan lipsuuko se toista kertaa! Olen myös tottunut tekemään tahallani virheitä, sillon kun en tiedä oikeaa sanaa tai lausahdusta, koska sitten usein minua korjataan ja seuraavalla kerralla tiedänkin juuri sen sanan mitä haluan käyttää.

Belgiasta tykkään kovasti ja opin siitä koko ajan lisää. On muutamia ihania ihmisiä, jotka oikeastaan tykkäävät minulle opettaa uusia asioita tästä maasta, joten tietopiikkejä tupruaa välillä aika paljonkin. Mutta paljonhan selviää pelkästään elämällä. Vaikka Belgia on pieni maa, on se yhtä rikas kulttuurisesti kuin suurempikin maa. Olen koko ajan yhä onnellisempi siitä, että tänne lähdin, sekä siitä, että "jouduin" tänne maalle. Nämä eroavaisuudet pakottavat minut avartamaan vähän katsettani ja mieltäni ja ymmärtämään vähän kyläläisten mentaliteettia.

Integroitumisen kannalta voisin sanoa, että se sujuu ihan hyvin. Tuntuu, että minulla on monia ihmisiä joille voin mennä rennosti juttelemaan ja muutamia tärkeämpiä, joille voin puhua vähän kaikesta. Suurimmaksi osaksi olen vain kiitollinen kaikille, jotka tulevat minulle juttelemaan, tulevat minua auttamaan. Jokainen minuun kohdistettu hymy piristää päivääni, jokainen kysymys Suomesta, jokainen kutsu illanviettoon. Voin helposti sanoa, että belgialaiset ovat todella ystävällistä ja lämmintä porukkaa.

Ensimmäiselle kvartaalille antaisin kehittymisen ja suurimman muutoksen leiman. Se ei ole sujunut ongelmitta - turha luulo! Ties kuinka monta kertaa on toivonut voivansa olla kotona äitille, iskälle ja veljelle juttelemassa. Ties kuinka monta kertaa on toivonut, että ihmiset puhuisivat suomea, tai vähintään englantia. Ties kuinka monta kertaa on tuntunut yksinäiseltä, tuntunut kuin mikään ei suju, tuntunut kuin ei ole mitään mihin turvautua. Ties kuinka monta kertaa on turhautunut kaikkeen tähän ja kyyneleet ovat valuneet pitkin poskia. Mutta niistä on selvitty ja noustu ylös kymmenen kertaa vahvempana. Muutos on ollut suuri ja rankka, mutta huimaa kehitystä on tullut tehtyä - ja siitä olen ylpeä!



Now's the time when trees change their colour from the lively green to yellow, red, violet, brown, as if looking for the right outfit to greet the darkness and cold of the winter. However in the end they give up and drop their leaves completely, greeting winter rawly, without a mask of any sort.

The flowers that decorated this town as I arrived, have now wilted and been taken away. A few lonely ones might still stick around on the windowsills, but as the frost comes around, they'll disappear as well. The smoke of the chimneys starts to rise even in daytime, as families try to stay warm with the help of the fireplace and as the darkness gets longer, the warmth and light from inside the houses seems to radiate more than before.

One extraordinarily smart woman (my mum) noted, that the first quarter is starting to come to its end. So where am I standing now? Well, stuck on everyday life. Another smart lady (Ronja) hit the spot by saying that it's just everyday life here as well, now it's just the everyday life of Belgium. I wake up in the morning, I go to school, after school I do something until we eat and go to sleep and then it's a new day again (except now that I'm on vacation).

I manage with the french language somehow and it gets better all the time. Sometimes I don't really notice it myself, but then someone comments on my progress and I realize that it's on its way slowly but surely. I mean sure, there are still times when I get frustrated with the stuttering and finding those detours, with the fact that nothing goes as easily as I would like for it to go, but as my mum has taught my over the years - no pain, no gain. Sometimes it annoys me when I accidentally say something wrong, when I would have known the right way to say it, but there's no chance it'll slip out again! I've also gotten used to making mistakes on purpose, when I can't find the word or phrase, because people usually correct me and thus, the next time around I'll know the exact word I want to use.

I really do like Belgium and I keep learning more and more about it. There are some lovely people, who actually like teaching me new things about this country, so sometimes there's quite a bunch of information being thrown onto me. But a lot gets discovered just by living. Although Belgium is a small country, it's just as culturally rich as a bigger one. I'm all the time happier that I came here and that I ended up here in the countryside. These differences force me to be more open-minded and understand the mentality of the people here.

When it comes to integration, I could say that it's coming along fine. I feel like I have a lot of people with whom I can casually go chat with and a few more important ones, to whom I can speak to about pretty much everything. Mostly I'm just grateful to everyone who comes to talk to me, comes to help me. Every single smile that's sent towards me makes my day, every question about Finland, every invitation to a night out. I can easily say that belgians are really friendly and welcoming people.

To the first quarter, I'd give the label of progress and the greatest change. It hasn't been without problems - not at all! Who knows how many times I wished to be home talking to my mum, dad and my brother. Who knows how many times I've wished that people would speak finnish, or at least english. Who knows how many times I've felt lonely, like nothing seems to work, like there's nothing to turn to. Who knows how many times I've gotten frustrated with all of this and tears have rushed down my cheeks. But I've managed through those and risen ten times stronger than before. The change has been huge and harsh, but I've made a lot of progress - and that I'm proud of!

Vähän välitodistuksesta ja koulunkäynnistä

Nyt lomalaisena käppäilen pitkin lehtien täyttämiä katuja, viettäen aikaa vähän itsekseen, ajattelematta mitään. Täällä meillä on vihdoin syysloma, joka oikeestaan perustuu pyhäinpäivään, jota täällä vietetään sinä virallisena päivänä, eli 1. marraskuuta, toisin kuin Suomessa, jossa se on tietääkseni aina lauantaina. Voin iloisesti sanoa, että loman vietto lähti hyvin käyntiin.

Pakkohan minun on myöntää, että välitodistuksessani sain ihan huippuarvosanat, joten kehuja satoi koko perjantain, sillä eihän kukaan voinut uskoa, että tyttö joka ei kunnolla edes osaa puhua ranskaa, pystyisi saamaan tuollaisen keskiarvon. En kuitenkaan olisi pystynyt tuollaiseen temppuun ilman luokkalaisteni tyttöjen apua! He nimittäin ottivat minua reippaasti mukaan projekteihin, auttoivat minua ymmärtämään tehtävänantoja ja ennen kaikkea, heillä oli rutkasti kärsivällisyyttä minun ranskantaitojeni kanssa! Opettajatkin ovat olleet avualiaita ja ymmärtäväisiä ja ehkä laskeskelleet vaihtaritytön pisteitä vähän eri tavalla, mutta joka tapauksessa olen vain tosi kiitollinen ja iloinen.

Täällä pisteytys menee siis niin, että jokaisesta aineesta annetaan pisteet 0-20, ja puolikkaatkin otetaan mukaan. Pitää saada  vähintään 10, että suoriutuu aineesta. Kaikkien aineiden keskiarvo mitataan kuitenkin prosenteissa, joten pitää saada se yli 50%, että pääsee kouluvuodestaan läpi. Täällä on myös paljon yleisempää joutua uusimaan vuotensa kuin Suomessa. Koulustamme voi löytää useammankin, jotka ovat joutuneet uusimaan vuotensa jopa pariin otteeseen. Sen voisin myös sanoa, että Suomessa jaetaan niitä täysiä pisteitä paljon helpommin kuin täällä. Sen mitä olen ymmärtänyt, niin meidän luokkamme ns. "kympinoppilaat" saivat vähän päälle 80% keskiarvokseen, joten se ei tasapainotu ihan samalla tavalla kuin meidän systeemissä. Nämä olivat kuitenkin suuntaa antavat välitodistukset, sillä ensimmäiset ihan oikeat kokeet tulevat vasta joulun tuntumassa.

Moni ihmettelee miksi panostaisin koulussa, jos kerran joudun kotiin palattuani kuitenkin vetämään vastaavan kouluvuoden uudestaan. Monille vaihtareille koulumenestyshän on täysin yhdentekevä asia ja he laittavat koulutyöhön aika minimaalisen panoksen. Vaihtareiltahan ei voi olettaa, että he menestyisivät koulussa, sillä kielimuuri vaikeuttaa asioita ja täten monet piiloutuvat tämän taakse, ettei heidän tarvitse edes yrittää. Ainakin YFU:n ohjelmissa koulussa käynti on pakollista, koska sehän kuuluu paikallisen nuoren normaaliin elämään. Olemme siis koulussa päästäksemme tapaamaan ihmisiä, integroitumaan kouluyhteisöön, oppimaan kielestä, maasta ja sen kulttuurista yhä enemmän, eikä pointti ole koulumenestys.

Minun kohdallani päätavoite on ollut vain yksinkertaisesti ymmärtää mitä tunneilla puhutaan. Se oli aluksi enemmänkin vain ranskankielen oppimisen takia, halusin ymmärtää sen mitä opettajat sanoivat, eikä sillä ollut niin väliä ymmärsinkö käsiteltävät aiheet itsessään. Kaikki kävi puoliksi vahingossa, sillä aivoni prosessoivat asioita niin paljon, vertaillessaan lauseita ja sanoja suomen- ja englanninkieleen, joten jututhan jäävät päähän oikein hyvin. Tietysti on myös tunteja, joissa opettajan ääni on kuin tuutulaulu tai joissa termistö on liian monimutkaista tämän tytön pääkopalle, mutta yleisesti tämä periaate toimii oikein hyvin.

Syksyn tunnelmaa

Now as I'm on vacation, I walk along streets filled with fallen leaves, spending time on my own without thinking about anything. Here we've finally got our autumn-holiday, which is actually based on All Saint's day, which is here on the official day of the 1st of november, unlike in Finland where I believe it's always on a Saturday. I can happily say that my vacation had a great start.

I have to admit that my report card ended up being better than just good, so my Friday was filled with praise, because no one could believe that a girl, who doesn't even speak french properly, could get an average like that. However, there's no way I could have done that without the help of my classmates! They were nice enough to take me with them for projects, they helped me understand assignments and above all, had a ton of patience with my french skills! The teachers have been helpful and understanding too and they may have calculated the exchange student's points a little differently, but nevertheless, I'm just so grateful and happy right now.

Here the grading goes so that you get points 0-20 from each subject, halves included. You have to get at least 10 to pass the subject. The average of all subjects is however measured in percentages, so you have to get over 50% to pass your year. Here it's a lot more common for people to have to re-do their year, than in Finland. You can find a number of students in our school who have had to re-do their year, maybe even more than once. I could also say that in Finland, they give out the highest marks a lot more easier than here. For what I've understood, the so-called "ten-girls" in our class got a little over 80% as their average, so it doesn't balance out like in our school system. These were however just interim report cards, since the first real exams will come around Christmas.

Many people wonder why I'd try so hard in school, if I have to re-do a corresponding year once I return to Finland. Many exchange students don't really care about getting good grades in school and they put a minimal effort into their school work. I mean, you can't expect an exchange student to succeed in school, because the language barrier makes things a lot more difficult and thus, many hide behind it, so that they wouldn't have to even try. At least in the programs of YFU, going to school is mandatory, as it is a part of a local young person's normal life. Thus, we are in school to get to meet people, to integrate into the school society, to learn even more about the language, the country and its culture, and succeeding in school is not the point.

For me, the main goal has been to simply understand what's going on in class. In the beginning, it was more for the sake of learning french: I wanted to understand what the teachers were saying and it didn't really matter whether I understood the ideas we went through in themselves. Everything happened partially by accident, because my brain processed things so much as it compared the sentences and words to english and finnish, so things got stuck in my head pretty well. Of course there are also certain lessons, where the voice of the teacher is like a lullaby or where the terms are too complicated for this girl's head, but in general, this works well.

Syksyiset aamuni

Aamulla herään aikasin herätyskellon soittoon, jonka host-veljeni minulle osti Lontoon-matkaltaan tuliaiseksi, ja otan suihkun radion pauhatessa, kun tiedän vanhempien jo heränneen, nauttivan kahvia alakerrassa ennen töihin lähtemistä. Nautin itsekin kupillisen kahvia ennen kouluun lähtemistä, enemmän tottumuksesta kuin mistään muusta, sillä kofeiinia se ei sisällä tässä taloudessa (joten herätys-keinona se ei toimi). Pakkaan eväät mukaan: kinkkuleivät ja omena ja matkaan lintujen laulaessa alas meidän mäkeä bussipysäkille odottamaan bussia yhdessä muiden kanssa.

Koulumatkani täällä kestää vain vartin, vaikka matka on pituudeltaan yhtä pitkä kuin se 45 minuutin matka jonka Suomessa heitin joka aamu. Bussi kylläkin pysähtyy matkan aikana noin viitisen kertaa, joka ei ole paljon mitään. Bussikulttuurikin on huimasti erilainen, koska suomalaiset bussissa on ihan omalaatuisia. Täällä minulle saattaa joku tuntematon tulla juttelemaan, kyselemään, että olenko se suomalainen vaihtari tai muuta vastaavaa, ja hymyjä heitellään paljon helpommin. Katsekontaktia ei pelätä kuin jotain tarttuvaa sairautta, täällä kysytään vierustoverilta lupaa ennen kuin istutaan ja bussissa on aina kova melske koko matkan ajan, kun ihmiset juttelevat kaikesta maan ja taivaan välillä. Mutta Suomessa ei sentään rynnätä bussiin sen saapuessa vain saadakseen istumapaikan (se on yhtä hullunmyllyä joka päivä kun ihmiset työntävät toisiaan päästäkseen ensimmäisenä sisään).

Rakastan aamuja, jolloin aurinko on juuri nousemassa ja bussin ikkunoista pystyy sen nousua seuraamaan upeiden peltojen ja niittyjen keskellä. Niinä päivinä tekisi mieli jäädä bussista pois ihailemaan maisemaa, eikä mennä viettämään aikaa siellä historian tunnilla, jossa ei ymmärrä mitään. Perjantaina onkin tiedossa ensimmäisen todistuksen saaminen, joka vähän jänskättää, vaikka aikalailla tiedänkin ne aineet mistä saan nollan ja missä taas olen onnistunut yllättävänkin hyvin. Sitten odottaa kauan odotettu loma ja toivon, että ilmat jatkuisivat yhtä kauniina kuin mitä ne ovat lähiaikoina olleet (mutta Belgian tuntien, näin ei varmaan tule tapahtumaan...).

Ruska alkaa täälläkin pikkuhiljaa näkyä

Syksyn parhaita hetkiä

Talo kaikista oikealla on meidän oma (ja kattoikkuna joka siinä näkyy, johtaa huoneeseeni!)

Kasteiset aamut

PS. KIITOS SUURESTI MAMILLE APUPAKETISTA<3

I wake up early in the morning to the sound of an alarm clock, that my host-brother brought me from his little trip to London, and I take a shower with the radio blaring, because I know that my host-parents are already up, having coffee downstairs before they're off to work. I have a cup of coffee myself before I run off to school, but that's more of a habit than anything else, because the coffee in this household doesn't have any caffeine (so it doesn't serve to wake me up). I pack my lunch with me: ham sandwiches and an apple and I'm off while the birds are singing, down our little hill to the bus stop to wait for the bus along with the others.

My trip to school here takes about 15 minutes, although the distance is the same for the 45 minute trip that I travelled in Finland every morning. This bus however stops closer to five times during the journey, which is barely anything. The bus-culture is honestly very different, as finns in a bus are unique. Here it's normal for a person, who I don't know, to come and talk to me, to ask me whether I'm the finnish exchange student or whatnot and smiles are thrown around a lot more easily. Eye contact is not feared like some contagious disease, you ask your neighbour for permission before sitting next to them and there's a lot of commotion throughout the journey due to people talking about everything and nothing. But at least in Finland, you don't push your way into the bus when it arrives just to get to sit down (it's quite the chaos every day when people literally shove in to be the first ones in the bus).

I love the mornings when the sun is just rising and through the windows of the bus, you can follow its way up from behind the amazing fields and meadows. On those days, I'd love to just hop off the bus and enjoy the view for a little while, instead of going to spend time in the history classes, where I don't understand a thing. On Friday, we'll be getting our first mid-term reports, which I'm a little nervous about, although I pretty much know the classes from where I'll be getting a zero and the ones where I've succeeded a lot better than expected. Then finally the long-awaited vacation and I really hope that the weather would stay as pretty as it has been lately (but knowing Belgium, that will not be the case...).

2 months - done!

Kaksi kuukautta Belgiassa vietetty, vaikka tuntuu, että juurihan minä laskeuduin Brysselin lentokentälle sydämeni pumpaten tuhatta ja sataa, väsyneenä ja I <3 YFU Finland - paita päällä. Tuntuu kuin se olisi ollut eilen, kun astuin tähän maahan tuntematta ketään taikka mitään. Nyt kuitenkin katson sitä, missä seison tällä hetkellä ja ymmärrän kuinka paljon on jo ehtinyt tapahtua.

Istun vuoristoradan vaunussa, josta en pääse pois, mutta samalla en haluaisikaan. Vaunu kulkee eteenpäin, välillä kiiveten korkealle pilviin ja välillä taas tipahtaen alas niin kovaa, että pelkään koko laitteen menevän rikki. Ylä- ja alamäkien välillä on kuitenkin tosi usein vain pitkä suora. Vaunu kulkee tasaisesti eteenpäin ja sitä vain odottaa ja toivoo, että edes jotain tapahtuisi. Sitä ei tajua katsoa ympärilleen huomatakseen esimerkiksi upeat maisemat joiden luokse vaunu on minut vienyt, tai ne muut ihmiset jotka matkaavat vierelläni, tai kuinka upea vuoristorata on kokonaisuudessaan, sillä se on sellainen missä ei ole koskaan aikaisemmin ollut!

Tämäkin on vain yksi monista vaihtovuoden vaiheista. On se huuma ennen lähtöä, on se huuma kun saapuu uuteen maahan, on ne ensimmäiset turhautumiset ja vaikeudet joiden seurauksena tekee mieli itkeä ja sitten on tämä. Tämä arkielämä. Sellainen vaihe kun elää päivä kerrallaan kiinni maailman pienissä iloissa. Nauttii jokaisesta hymystä, jonka huomaa omalla tai toisen huulilla, nauttii jokaisesta pikkukokeesta, jossa edes jotenkin onnistui, nauttii siitä että kerrankin ei sada, joten voi kävellä taas ulkona, nauttii villasukista ja kupillisesta kahvia. Tuntee, että jotain on kehittymässä taustalla, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Viime viikonloppuna tuli todistettua vähän Belgialaista futis-kulttuuria, kun oli Belgia-Kroatia matsi, jonka voittaessaan Belgia pääsi maailmanmestaruuksiin. Jalkapallohan on täällä hyvin samalla tavalla tärkeä urheilulaji kuin jääkiekko on suomalaisille. Fanius kasvaa silloin kuin oma joukkue menestyy. Minulle ainakin selitettiin, että muutama vuosi sitten Belgia ei ollut mitenkään ihmeellinen futismaailmassa, mutta nyt on noussut jo maailman viidenneksi! Nyt minun ei tarvitse enää kannustaa joukkuetta pelaajien ulkonäön perusteella, johon olen aikaisemmin päätynyt koska Suomen jalkapallomenestyshän on mitä on.

Tunnen kuvailemani aina samoja teitä, samoja taloja

Niin kauan kuin hymy pysyy huulilla, kaikki on hyvin

Kuppi kahvia, sanakirja ja hissanmuistiinpanot

Päivät vaan vilisevät

I've spent two months in Belgium although it feels like I just landed at the Brussels airport with my heart beating a thousand miles an hour, extremely tired and wearing an I <3 YFU Finland-shirt. It feels like yesterday that I stepped into this country without knowing anyone or anything. However, now I look at the place where I stand now and I realize how much has already happened.

I'm sitting in a car of a roller coaster, from where I can't get out, but at the same time, I don't really want to. The car moves forwards, sometimes climbing up high into the sky and sometimes falling down so hard that I'm afraid that the whole thing will break. Between the ups and downs, there is often a very long strip when you just go straightforward. The car keeps moving forward steadily and you just wait and hope that something, anything, would happen. You don't realize to look around at the pretty scenery to which the ride has taken you to, or at the other people who are on this trip with you, or how great the roller coaster is in itself, because it's nothing you've ever experienced before.

This is just one of the many phases of an exchange year. There's the excitement before you leave, there's the excitement when you arrive in a new country, there are the first difficulties and frustrations, because of which you want to cry and then there's this. This everyday life. It's a phase when you live one day at a time, holding on to the little joys in life. You enjoy every smile that you notice on your own or someone else's lips, you enjoy every little exam where you even kind of succeeded, you enjoy when for once it actually doesn't rain and you can take a walk outside, you enjoy woollen socks and a cup of coffee. You know that there's something building up in the background, but still nothing happens.

Last weekend I witnessed some of the Belgian football-culture, when there was the Belgium-Croatia match, which led Belgium to the world cup. Football is an important sport here in very much the same way that ice-hockey is for the finns. Fandom grows when your own team succeeds. I was at least explained that a few years ago, Belgium wasn't much of a thing in the football world, but now it has risen to be the fifth best in the world! Now I no longer need to cheer for a team based on the looks of the players, like I've done in previous years, because Finland's football success is what it is.

olen suomalainen

Olen ymmärtänyt, että on turha huolehtia koko ajan siitä miltä näyttää, miten käyttäytyy, miten puhuu ranskaa, koska loppujenlopuksi minut tullaan aina tämän vuoden aikana esittelemään "suomalaisena". Minulla on täten kaikki oikeus olla erilainen kuin muut eikä tarkoitus olekaan, että sulautuisin vain massan sekaan. Erilaisuushan on vain hyvä juttu ja oma kulttuurinen identiteetti on vielä tärkeämpi. Loppujen lopuksi, suomalaisuuteni on enemmänkin etu ja sellainen juttu joka asettaa minut erilleen muista hyvällä tavalla ja täten sitä pitäisi vaalia.

On ihana kun voin sanoa kaverille "hyvää syntymäpäivää" toisin kuin se perus "bon anniversaire" mitä kaikki heittävät. On kiva kun törmään ihmisiin käytävillä ja he sanovat minulle "moi" eikä "salut" niinkuin kaikille muille. On mahtavaa, että voin shokeerata ihmisiä sillä kylmyyden ja lumen määrällä jota Suomessa kestän, tai sillä, että keskiyön aurinko ja polaariyö ovat olemassa maassani. On mahtavaa kuunnella belgialaisten yrittävän lukea muistiinpanoja mitä olen ottanut suomeksi ja nauravan yhdessä sen erikoisuudelle.

Kun matkustat, olet juuri se kuka olet. Kukaan ei tiedä sinusta mitään, he eivät ole kuulleet juoruja sinusta, he eivät tunne menneisyyttäsi ja täten eivät voi arvostella sinua sen takia. He tekevät päätelmänsä sen mukaan mitä sinä olet, mitä annat muiden ymmärtää sinusta silloin kun aloitat puhtaalta pöydältä. Voit kirjoittaa tarinasi juuri sellaisena kuin haluat sen kirjoittaa: omana itsenäsi. Täten se auttaa sinua myös löytämään sen oman itsesi ja ymmärtämään yhä enemmän siitä, kuka oikein olet.

Samalla kun opin toisesta kulttuurista, opin myös paljon omastani. Ennen tänne tuloa uskoin jo olevani Suomi-fani, mutta nyt se on tuntunut jo moninkertaistuvan. Suomalaisuuteni on niin suuri osa minua, mutta minun piti tulla Belgiaan asti nähdäkseni kokonaisuuden. Ihan kuin kamerassani olisi ollut koko ajan zoomi suurimmillaan, mutta nyt Belgiassa, ymmärsin loitontaa kuvaa. Matkailu avartaa.




I've understood that there's no point in worrying all the time about what you look like, how you act and how you speak french, because in the end, throughout this year I will be introduced as "a finnish girl". Thus, I have all the rights to be different from everyone else and the point isn't to blend in with the mass. Being different is a good thing and your own cultural identity is even more important. In the end, my finnishness is more of an advantage and a thing which sets me apart from the others in a good way, and thus it should be cherished.

I love being able to say "hyvää syntymäpäivää" to a friend instead of the usual "bon anniversaire" that everyone throws around. It's nice to run into people in the school hallways and they say "moi" to me instead of "salut" like they do to everyone else. It's awesome to be able to shock people with the amount of coldness and snow I have to bear in Finland or the fact that midnight sun and polar night exist in my country. It's great listening to belgians trying to read my notes which I've taken in finnish and laughing together at the weirdness of it.

When you travel, you are exactly the person you are. No one knows anything about you, they haven't heard gossip or rumours about you, they don't know your past and so they can't judge you for it. They make all their observations based on who you are and what you let others think of you when you start with a clean slate. You can write your story in the exact way that you want to write it: as yourself. Because of this, it helps you find yourself and see more clearly the person you really are.

While I've been learning a lot about another culture, I've been learning a lot about my own as well. Before I came here, I already thought of myself as a Finland-fan, but now it feels like it's all grown so much. My finnishness is such a large part of me, but I had to come all the way to Belgium to see the entire thing. It's as if my camera has been on full zoom, but now in Belgium I finally realized to zoom out to see the whole picture. Travelling broadens the mind.

50 päivää Belgiassa

Belgiassa olen nyt viettänyt 50 mahtavaa ja välillä-ei-niin-mahtavaa päivää. Tuntuu kuin katsoisin hiekan valuvan tiimalasissa, koska aika suorastaan vilisee silmien edessä niin nopeasti, mutta kuitenkin tuntuu, etten ehdi tekemään paljon mitään muuta kuin seurata sen menoa. En halua ajatella sitä, että yhdeksän kuukauden päästä pitääkin jo lähteä täältä pois, mutta se ajatus pakostikin luikertelee tiensä aivoihini ja pelkään, että aika loppuu kesken enkä ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisin.

Tänä viikonloppuna oli YFU:n Follow Up Namurissa, jossa kävimme läpi kuluneita viikkoja ja niiden tuomia ihastuksia, ongelmia, järkyttävyyksiä ja hullunkurisuuksia. Jokaista oli myös pyydetty tuomaan omalle maalle tyypillinen jälkiruoka, joita maisteltiin sitten juustoillallisen jälkeen. Idea oli hullunhauska ja jälkiruokapöytä oli siis täytetty noin 30:llä erilaisella jälkiruualla, oma mustikkapiirakkani siellä muiden joukossa. Jotkut jälkiruoat olivat hyvinkin erikoisia ja eivät ihan soveltuneet jälkiruuiksi suomalaisille makunystyröilleni. Kaikkia oli kuitenkin mahdoton maistaa, sillä itse juustot olivat olleet niin suussasulavia, että tilaa ei jäänyt paljoakaan jälkiruuille.

Vaikka ikävöinkin usein ruisleipää, salmiakkia, xylitoli purkkaa ja leipäjuustoa, pärjään paksusti täällä suklaan ja vohveleiden keskellä. Vaikka ikävöinkin välillä suuremman kaupungin mukavuutta siitä että kaikki on lähellä tai että bussit kulkevat joka viitisen minuuttia, on täällä lehmien ja kylätunnelman kanssa hyvä olla. Vaikka ikävöinkin usein suomenkieltä (jota monet ovat kutsuneet kauniiksi kun olen sitä niille esitellyt), on ranskankielen kanssa kiva työskennellä ja on ihana huomata sitä oppivansa.

Arvatenkin Namur jäi kuvaamatta, joten muita kuvia

I've spent 50 awesome and sometimes-not-so-awesome days in Belgium now. I feel like I'm watching the sand flow in an hourglass, because time just seems to be flying by so fast, but at the same time I feel like I can't do anything else except watch it go. I don't want to think about the fact that in nine months, I'll have to leave this place, but that thought forces its way to my brain and I'm scared that I won't have enough time to do all the things I want.

This weekend, we were at the YFU Follow Up in Namur, where we went through the past weeks and all the joys, problems, shocks and peculiarities they've brought along. Each student was also asked to bring a dessert which is typical of your own country and these were served after a cheese dinner. The idea was really amusing as the dessert table was set with 30 different desserts with my blueberry pie among the others. Some of the desserts were extremely special and did not qualify as desserts for my finnish taste buds. It was impossible to taste all of them, because the cheeses in themselves had been so delicious that there was not much room for dessert in me.

Although I often miss "ruisleipä", "salmiakki", "xylitoli purkka", and "leipäjuusto", I manage heavily here among chocolate and waffles. Although I sometimes miss the comfort of a bigger city where everything is close-by and buses go almost every five minutes, I feel good among the cows and the small-town-atmosphere. Although I often miss the finnish language (which many people have called beautiful when I've demonstrated it), I love working with the french language and noticing my improvement with it.