perjantai 13. kesäkuuta 2014

L'ambiance des dernières semaines

Viimeiset kaksi viikkoa käynnissä, joista harmittavan suuri osa ajasta kuluu kokeiden tai niihin lukemisen parissa, mutta eihän sitä osaisi muutakaan tehdä, koska ne ihmiset joiden kanssa haluisi ottaa loppuajasta kaiken irti, ovat itsekin panostamassa koulukirjojen äärellä. Viimeiselle viikolle sitten heitetään kaikki ne parhaat hetket kaikkien kanssa ja varmasti siinä hetkessä se tunne ettei pitäisi vielä lähteä tulee kasvamaan entisestään.

Jännitys voimistuu päivä päivältä, mutta niin tekee myös pelko: ihan kuin lähtisi toista vaihtovuotta viettämään, mutta tällä kertaa ihan omaan kotimaahansa. Kaikkihan sitä minulle yrittävät sanoa, että kulttuurishokki syöksee kotipuolessakin päälle, mutta en minä heitä osaa kuunnella. Tykkään uskoa, että kotiinpäästyäni kaikki sujuu vähän paremmin ja helpommin. En malta odottaa sitä hetkeä kun vihdoin saavun Helsinki-Vantaan lentokentälle ja pääsen halaamaan rakkaita vanhempiani ja näkemään ne tutut naamat joita olen niin ikävöinyt. Mutta samalla se laittaa jo kyyneleen silmänurkkaan ajatellessani, että joudun jättämään taakse Belgian ystäväni, luokkalaiseni, tuttuni, kaikki ne jotka ovat niin paljon minua auttaneet matkallani.

Uskomatonta ajatella, että olen Belgiassa viettänyt 300 päivää ja jäljellä on enää vain 13. Ei sitä osaa yhtään konkretisoida, että kohta tulenkin jättämään taakse tämän elämän, jota olen rakentanut ympärilleni 300 päivän ajan ja palaan siihen ns. toiseen ja vanhaan elämääni, joka on samalla uusi. Siellä kotipuolessa kun on varmasti joitain muutoksia tapahtunut, mutta suurin muutos onkin varmasti minussa itsessäni, enkä tällä nyt tarkoita sitä että ajattelen nykyään kolmella eri kielellä, vaan enemmänkin sitä perspektiivin muutosta, joka siellä pääkopassa on tapahtunut.

Kävin jo vähän heittelemässä hyvästejä Houffalizelle, pikkukylälleni, jota tulen niin ikävöimään, vaikka niin usein turhauduinkin siihen kuinka kaikki tuntee kaikki ja tietää kaikkien menot tai siihen kuinka bussit kulkevat vain muutama kertaa päivässä tai siihen kuinka täällä ollaan keskellä ei mitään. Kylässä on kuitenkin omat viehätyksensä, niinkuin se kauneus joka puhkeaa täysillä kesäaikaan tai kuinka helppo on käydä host-tädillä käymässä kun on pienellä kävelylenkillä ja kuulla kaikki tuoreimmat juorut.

Pohdin usein, että mitä jos olisin ollut suuremmassa kaupungissa tai mitä jos olisin ollut vähän erilaisessa perheessä tai mitä jos...? Lopulta kuitenkin päädyn siihen, että vuoteni oli tarkoitus mennä näin. Minun oli tarkoitus päätyä pikku Houffalizeeni tälläisen host-veljen kanssa, päätyä tähän kouluun ja tähän luokkaan johon olen vuoden aikana oppinut luottamaan täysillä ja toki näiden ystävien kanssa jotka jo suunnittelevat skype-sessioita ja reissuja Suomeen... Toki luultavimmin se olen minä joka ilmestyn takaisin Belgiaan.

10451171_761216293899355_5094237129341449826_n
Ma chère classe: 5GT5 <3 vous êtes magnifiques!
DSC_0036 DSC_0128 DSC_0138 DSC_0151 DSC_0157

The last two weeks have started of which a large part is spent with exams or studying for them, but you couldn't do it any other way since all the people you'd like to spend the rest of the time with are buried in their schoolbooks themselves. The last week is where we throw all the best moments and I'm sure that the feeling that I shouldn't leave yet will grow even more.

The excitement grows day by day, but so does the fear: it's as if I'd be going to spend yet another exchange year, but this time in my home country. Everyone's trying to tell me that "culture shock" will attack me back home, but I'm not able to listen to them. I like to believe that once home, everything will be a little better and easier. I can't wait for the moment when I arrive at the Helsinki-Vantaa airport and get to hug my beloved parents and to see all those familiar faces that I've been missing so much. But at the same time, a tear appears in my eye while thinking that I have to leave my Belgian friends, my classmates, all the people I know and who have helped me so much during my stay.

It's unbelievable to think that I've spent 300 days in Belgium and I've only got 13 left. It's hard to understand that I'll soon be leaving this life behind that I've been building up around me for 300 days and that I'll go back to my "other" and old life that is new at the same time. I'm sure that some things have changed back home, but the biggest change is surely inside myself. I'm not talking about the fact that I now think in three different languages, but the change in perspective that has happened in that head of mine.

I already went to say some goodbyes to Houffalize, my little town that I'll miss so much although I got frustrated so often about the fact that everyone knows everybody and their business or that the buses pass only a few times a day or how it feels like I'm in the middle of nowhere. The town does have a charm of its own like the beauty that flourishes especially in the summer or how easy it is to stop by my host-aunts house while on a little walk and hear all the newest gossip.

I often wonder what if I'd have been in a larger city or what if I'd have been in a different family or what if...? In the end, I end up with the thought that my year was supposed to go like this. I was meant to end up in my little Houffalize with a host-brother like this one, in this school, in this class that I've learned to trust to the fullest during this year and of course with these friends that are already planning skype-sessions and trips to Finland... Most probably it's me who'll turn up in Belgium instead.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti